Hei, täältä teitä tervehtii tätä nykyä virallisesti ylioppinut, lakitettu sellainen ja kaikkea.
En oo tarinoinu teille pitkään aikaan kunnolla, mutta jos rupeen yksityiskohtasesti kertomaan kaiken siitä saakka, kun suuntasin sinne etelään pääsykokeisiin torstai-iltana, niin se on ehkä jo vähän liian raskas paketti. Yritän siis tiivistää, kattoo mitä tästä tulee.
Kuopparissa sato, mutta jo Pieksämäellä se loppu. Kaikkialla muualla paisto aurinko. Perillä löysin hotellin helposti, harmitti ettei ollut kylpyammetta vaikka sellasta oli lupailtu. Pikkuvikoja. Suuntasin kiertelemään kauppoja, etenkin kirjakauppoja YLLÄRI. Äipän mieliks kävin myös Stockallakin, mutta siellä oli hirveästi ihmisiä ja tuhottoman kallista joten katteluinto lopahti. Tosin ostin nilkkakorun ja senkin maksamista sai odottaa miljoona vuotta.
Joo mitä ihmettä mun piti yrittää tiivistä..
NO, kuitenki, One Way oli keidas, olisin löytäny sieltä hirmuna vaatteita, mutta annoin itselleni luvan vain kahteen. Yhteen ihanantuntuiseen säkkiin ja yhteen söpöön teepaitaan jossa on norsu. Jee. Illalla oli vähän vaikee saada unta, siks varmaan ku jännitti. Aamulla olin nuutunut, mutta hotelliaamiainen oli i-h-a-n-a. Siellä siivos pöytiä sellanen siivooja, jota luulin pitkään naiseks sen pitkän ponnariletin takia, mut sit ku se myöhemmin toivottiki mulle hirmu kovaan ääneen hyvää huomenta kun kurkkasin leipäkorin liinan alle niin säikähin melkein ja huomasin et se olikin mies.
Joo, hittoon tiivistykset nyt, mä taidan vaan kirjottaa mitä mieli tekee.
Aamulla kaduilla oli liikaa ihmisiä. Suunnistin yliopistolle ja odottelemaan kokeeseen pääsyä. Siellä oli taas tyyppejä, jotka selaili kirjoja maanisena vielä just ennen koetta. En ymmärrä, mutta ei kai mun tarvi, tapansa kullakin.
Salissa oli hullun kylmä. Ihan jäätävää. Mua häiritsi kun välit oli niin pienet, teki koko ajan mieli työntää sitä vierustoveria kauemmas. En ollu ihan terässä, mutta sellasta se on. Tuntuu että tää viikko oli muutenkin niin hullu, ettei ehtinyt keskittyä mihinkään, eteenkään lukemiseen tai kertailuun. Treesta jäi ehkä vähän vahvempi fiilis, ja muutenki lämpimämpi tunnelma jotenki, en tie miks. Mut heinäkuussa sit näkee miten nolosti kävi.
Ehdin vielä pyöriä vähän kaupungilla ennen ku piti lähtee junaan. Kouvolaan asti vaunu oli ihan täynnä. Mun viereen tuli Tikkurilassa istumaan hämmentävä mies, josta en päässyt perille, että oliko se vähän juopunut vai vajokki vai ihan normaali vai johtuko kaikki sen lennon jäljiltä lukossa olevista korvista. No sé. Se sihautti vissyt housuillensa, ku oli kahesti tiputtanu sen pullon jo lattialle.
Kouvolassa vaihdoin pikajunaan, joka oli ihanan tyhjä. Keskityin viimeinkin puheeseen, kun oli vika tilaisuus. Oli mulla siis lähes eheä näkemys jo kaks viikkoa, mutta en ollu saanu kirjotettua sitä puhtaaks. Hotellissakaan ei jotenki huvittanu. Hioin sen sitten välillä Kouvola-Pieksämäki. Sit vaan lööbasin et pääsisin Kuoppariin ja lakkiaisharkkoihi.
En jotenkin osannu rauhottua ollenkaan. Kotiin kun pääs niin oli kauhea hulabaloo ja liikaa ihmisiä. Ei jotenkin kyenny kotiutumaan. Aamulla oli sama juttu, plus hirvee jännitys mikä esti syömästä juurikaan aamupalaa. Oli sellanen fiilis, että saatan oksentaa, jos yritän ahtaa itteeni mitään. Söin yhen kananmunan ja vähän teetä, sit litkin vettä koska se oli ainut neutraali eines.
Oltiin ihme kyllä ajoissa konsalla. Mun kurkku oli kuiva ja mua jännitti ja janotti ja ei ollu tullu edes mieleen, et olis voinu ottaa vettä messiin. Salin oven edessä oli jo puol tuntia ennen tilaisuuden alkua hirmu läjä sukulaisia ja vanhempia.
Juhla oli ihan ookoo. Lakitus oli puuduttavaa, koska ite oli heti alussa ja sit piti seurata ku yli sata muuta käveli eteen. Suurinta hupia oli katella tyttöjen röyhkeitä pukuja ja kamalia kenkiä, joilla ne ei osannu kävellä. Mut sit ku noustiin ylös ja laitettiin ne hatut päähän, se oli oikeesti melko vinhaa. Tai mua vaan jostain syystä hymyilytti, se oli hauskaa. Lål.
Mut kamalaa oli istua alas odottamaan viel yks biisi, ennen ku pääs puhumaan. Mua jännitti nimenomaan sen biisin ajan. Mut sit unohdin sen jotenki, en kai ehtiny ajatella jännittämistä pönttöön kävellessä saati puhuessa. Sit kun istuin taas omalle paikalleni ja huokasin niin se oli aika tärisevää. Hrr.
Osasin odottaa, että totta kai osa ihmisistä kehuu sit joka tapauksessa, oli puhe millanen tahansa, koska toiset vaan on sellasia, ja oli ihan kiva kuulla posiitivista palautetta mutta toisaalta ei tuntunu hirveesti miltään. Vaikka joku olis tullu sanomaan et luoja mitä paskaa, ni en usko et se ois hirveesti mua haitannu.
Mut iskä sano et mun puhe oli sen juhlan paras puhe. Hahahaha in your face opettajat.
No ei vaiskaan.
Mul olis se puhe videollaki näköjään, mutta on kyllä vähän liian noloa, joten en taida viitsiä laittaa sitä mihinkään esille. Samaa läpätiläätähän se on ku puheet yleensä.
Sen jälkeen tuntu aika rennolta. Seuraava ahdistus tuli sit ku päästiin kotio ja kaikki oli ihan kesken ja Kirde vaan teki hulluna ruokaa ja muut autto ja järkkäili paikkoja ja mä olin jotenkin täydellisen lamaantuneena, en saanu mitään muuta aikaseks ku sotkea oman mekkoni. Sitä paitsi oli hirvee nälkä, kun sen nyt viimeinkin ehti jännittämiseltä huomaamaan.
Kymppi yli kaks tuli ekat vieraat perässään heti seuraavat ja sit seuraavat jnejnejne. Sitä jatku ainakin kolme tuntia tauotta. En ehtiny hengähtää enkä juurikaan syödä, kun piti koko ajan olla ottamassa vieraita vastaan ja yrittää jutella kaikkien kanssa edes vähän. Elämää oli, koska alakerta on kovin ahdas ja populaa paljon. Pikkuihmiset toi myös vilskettä. Olin yllättynyt miten kivutonta sosiaalisuus loppujen lopuks oli, se oli oikeestaan hirmu kivaa, ja ärsytti ettei ehtinyt jutella kaikkien kanssa kunnolla, kun piti siirtyä sit huomioimaan seuraavaa paikalle vaivautunutta ja sit niin.
Oli kivaa, vaikken välillä olis jaksanu uskoo että tulee olemaan, mutta oon kuitenki ihan tyytyväinen että tarttee järkätä tällaset vaan kerran.
Itse olin täydellisen hyödytön erinäisistä syistä, mutta sen sijaan hirmusen iso kiitos kuuluu kaikille mun sisaruksille orjatyövoimapanostuksesta plus Pautsille, mut varsinkin Kirdelle koska se teki KAIKKI ruuat lähestulkoon yksin. Kukaan muu ei ois siihen kyenny. Huh.
Illalla suuntana oli Metro ja aikomuksena keikkailu. Oli jotenkin hirmu hyvä fiilis onnistuneen päivän jäljiltä ja jännityskin oli tipotiessään. Noista porukkaprokkiksista en jotenkin ees jännää enää, koska niiden onnistuminen ei oo vaan minusta kiinni. Keikka meni hirmu hyvin ja hyvällä fiiliksellä. Toki tuli vähän mokia ja en laulanu ihan niin hyvi mitä oisin voinu jos olisin keskittyny vähän enempi, mut fiilistä sen sijaan oli.
Keikan jälkeen lievän painostuksen alaisena menin Introon näkemään tyttölöiset. Paikka oli ihan täynnä eikä siellä oikein kyenny rauhassa istuskelemaan, ku jotkut vanhat luokkalaiset häiriköi Henzkiä ja Maisukkaa, vaik meidän piti olla yhes. Mut elämä on. Näin Miksun, vaikka olin nähny sen jo päivälläkin, ja ovelana sain sen tarjoomaan ylioppilaalle alkoholittoman drinkin. Hahaha.
Lopulta pääsin Maran ja Pautsin kyydissä kotiin, ja olis pitäny luottaa intuitioon ja mennä kuitenki jo sillon aikasemmin, vaikka toki sakkokierroksella ravintolakadun kautta näki lukuisia tuttuja, mutta ku ei mua oikeesti kiinnosta kattoo ku kaverit hytisee baarijonossa ja odottaa et ne pääsis hikiseen mestaan, jossa ei kuule edes jutella paitsi ehkä huutamalla. Kai mulla on vaan kieroutuneet intressit. Mut oon siitä ihan ilonen.
Illalla väsytti kovin. Olin hymyilevän onnellinen kun pääsin nukkumaan ja kaikki oli ohi ja olin ollu niin ilosena ja olin nähny niin paljon kivoja ihmisiä ja oli vaan raukean rento fiilis.
Tänään olisin voinu nukkuu vaik kuinka, mut piti herätä näkemään viel äippää ja iskää ennen ku ne suuntas Israeliin. Mulle ja Veralle on tiedossa kahden viikon orpous. Ja mä lähden viel ens viikol Jykälään, joten Vera jää aivan yksin. Voivoi. Onneksi Neekku suojelee.
Luin Mummin kanssa kortit läpi, kun se halus nähdä ne. Sit esittelin sille saamani lahjat, ja samalla itelleni koska en ollu ihan hirveesti ehtinyt niitä vielä tutkia. Olin otettu, kun tajusin vasta jälkeenpäin että olin saanu mun yläasteen kannustavalta luokkikselta sellasen juhlaruusun, johon oli kaiverrettu mun nimi ja päivämäärä. Se oli jotenkin söpöä. Myös muutamia ihania astioita tuli, joista olin hirmu ilonen. Ja totta kai hirveesti muitakin kaikkia suloisia lahjoja, tosin kaikki on vielki olkkarissa, kun en oo saanu tänään aikaseks yhtään mitään. Paitsi haahuilla ja yrittää käsitellä kuvia.
Iltapäivällä viimisetki sukulaiset lähti ja taloon jäi vaan sisarukset. Nyt on vähän jännä olo. En osaa ajatella, että nyt alko kesä, nyt alko se oikee loma. Koulussa käymisestä on niin pitkä aika, että tää on kummallista yrittää tajuta, että nyt ne viimisetkin siteet on kadonnu. Paitsi että mulla on vieläkin mun kaapin avain, koska vaksi ei ollu koskaan paikalla ku yritin palauttaa sitä..
Mulla on pitkästä aikaa oikeesti rento olo. Toki vielä pitää tehopuristaa itteni lukemaan Jyväksen koitokseen, ja huomenna alkaa myös autokoulu, mut ne tuntuu kovin pieniltä. Tai sellasilta että on sitä pahempaakin tässä tänä keväänä koettu.
Mutta selvisin ja oon hengissä ja oon ilosena. Ihan mieletöntä. Aamen.
Nyt tuimana kohti tulevaisuutta lål
...NO EI NY OIKEESTI!
PS: Joo ja anteeks taas tää hiomattomuus ja raportoivan tylsä sävy, ehkä mä tässä vielä jossain vaiheessa ryhdistäydyn ja rupeen kirjottamaan mielenkiintosiakin postauksia. Nyt halusin saada vaan tän kertomattomuussuman purettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti