Tre juurta jaksain

(nyt tulee luultavasti pitkä ja tylsä ja jäsentymätön postaus, saa lukee jos jaksaa)

Oi ihanuus, tänään oli kaunis päivä, eilenkin oli vaikka välillä satoki. Tuli taas hämmentävä pudotus, ku on viettäny monta päivää rauhallisessa ympäristössä rauhallisten ihmisten keskuudessa ja sit tulee kotio ja heti iskä on pauhaamassa jotain poliitikasta tai matti vanhasesta niinku aina, ja muistaa miten äänekäs meidän perheessä pitääki olla että saa sanottavansa sanottua. Rupeen heti myös tiuskimaan ihmisille turhaan vaikka ei ois mitään tarvetta. Pitäs jaksaa tarkkailla itteensä enempi, ni ei ehken tulis niin paljon tarpeettomia rupisammakkoja.

Mun menojunamatka oli vähän epäonninen siinä suhteessa, että Kuo-Pie mun takana istu kaks ärsyttävää blondia, jotka puhu jatkuvasti joko puhelimeen tai toisilleen tyhmistä asioista.

T: "Ei mut hei, mitähä ruokaa se mutsi tekee! Varmaan lihapataa! Mä soitan sille..
 (puhelimeen) ..joo mut Siru on kasvissyöjä nykyään."

S: "Ei mut kato ei mun takii tarvi mitään erikoista, mä voin leipää syyä, sillä mä normaalistikkin elän. Nytki mä oon hei eläny kaks päivää Weetabixillä. Makeutusainetta ja Weetabixiä, ihan sairaan hyvää!!"

Aika hyvät ruokavaliot neidillä.

Jkl-Jämsä välillä vaunuun taas tuli istumaan kolme ysiluokkalaista teinityttöä, jotka jatko samoilla linjoilla. Ne puhu seuraavan viikon luokkaretkestä ja Särkästä ja siitä miten ne aina näyttää tyhmiltä laitteissa eivätkä haluu ees tietää miltä.

Ei, en harrasta varta vasten toisten matkustajien juttujen kuuntelemista, niitä kuulee väkisin kun ei harrasta nappeja korvilla.

Jykälän jälkeen on hirveesti tunneleita, korvat menee koko ajan lukkoon. Mut siellä on myös tosi paljon kauniita järviä, ne oli molemmilla matkoilla ihan tyyniä ja ihania. Harmitti vähän ku piti istua junassa eikä voinu olla laiturilla ihailemassa.

Oli muuten outoa ylipäänsä jatkaa Jykälästä eteenpäin, koska yleensä tolla reitillä jään siellä pois. Mut nyt en.

Perjantaiaamuna mua ei jännittänyt, mikä on pieni ihme sinänsä. Kai koko homma tuntu vähän absurdilta, koska ei ollu kokemusta pääsykokeista, niin ei osannu luoda kunnollista mielikuvaa siitä tilanteesta.
Puolet aamusta sato. Olin saanu aamulla postia oven ali ja meinasin astua sen päälle kun menin suihkuun. Käytin jotain Doven suihkusaippuaa ja lemahdin sen jälkeen ihan mieheltä, vaikka Tumppa väitti että se oli ihan tavallista saippuaa.

Ainut jännitystunne tuli siinä vaiheessa ku näky eka Tampere-talo-kyltti (yliopisto on siin viekus) ku Tomppa kiltisti kuskas mua kohti koitosta ennen ku ite suuntas saareilemaan Jykälään. Mut se oli vaan se hetki. Sen jälkeen jännitystä ei enää tullu.

Olin kerranki ajoissa jossain ja selviydyin rauhallisesti oikeelle luentosalille. Siellä oli jo paljon porukkaa. Kävelin niiden ohi.
Oli hassua tarkkailla, miten eri tavoin ihmiset odotti kokeen alkamista. Yks saparotyttö niisti koko ajan nenää ja pyyhki silmiä, se vilkuili hirmu hermostuneesti ympärilleen. Yks punapää istu kyykyssä ja luki maanisesti toista pääsykoekirjaa. Jokunen muukin selaili vielä kirjaa. Mulla ei käyny mielessäkään, että kykenisin enää just ennen koetta mitään vilkuilemaan, tulis vaan levoton olo. Siel oli myös entinen abi meidän lukimosta, se ravas jatkuvasti vessassa. Yks tyttö söi baanaania, yks poika ramppas koko ajan edestakasi, ja mitähä kaikkee. Se oli kyl ihan oivaa viihdettä se tarkkailu.

Neljä tuntia ja kaks puolikkaan A4:n kokosta vastausta ja kolme esseetä aineistoista. Ei ainakaan liikaa aikaa ollu. En osaa oikein sanoa miten meni, siinähän rustailin virkkeitä toistensa perään. Sen näkee sit heinäkuussa mihkä riittää ja mihkä ei. Mutta heti tuli vähän voittoisampi fiilis, ku moni lähti jo heti puolen tunnin päästä ku sai, joten tuskin kovin tosissaan ovat yrittäneet. Parempi vaan mulle.

Kokeen jälkeen yks mies pysäytti mut ja kysy olinko pääsykokeessa ja sano et tarjolla on mehua ja pullaa. Otin mehua ja lähdin seikkailemaan Hämeenkadulle. Ravitsin itseni ja palkitsin vielä Chai Latellakin ja sit menin seuraamaan Vapikselle varkkeihi, miten Tumppa ei saanu sanoja kirjotettua koneelle ja yliruskettunut Samuli pelleili synalla ja tytöt nauro viekus. No oli siel vakavampaakin juttua sit lopuks. Illalla sain Tumpan viimeinkin kattomaan uusimman Tarantinon, kai se siitä ihan tykkäs vaikka oliki liian vähän toimintaa sen mielestä.

Lauantai oli kävelypäivä. Käveltiin Valintalolle hakemaan CDon.comin paketti jossa oli ylläreitä ja koulun ohi ja kirjaston ohi ja sen pikkupojan ohi joka ajo hiljaa ojaan ja nauro ja lukuisten kauppojen ohi ja lihavien miesten ohi ja koivujen ohi ja monen monen paikan ohi. Illalla miehet grillas ja söin kevään/kesän ekan maissin. Ruuasta tuli mieleen se, miten olin jotenki hirmu otettu kun noiden porukat huomioi mun syömisrajotteet kaikessa hiljaisuudessa, eikä tehny siitä mitään hullua numeroa, tyyliin "KATO, me nyt valmistetaan vegeruokaa, että sinäki syömisvammane voit pistää nassuun", koska siihenkin on törmätty. Mut niin, ARVOSTAN. Vaikka siis yhtä tahdikkaan huomaavaisia ne oli viimekski, mut silti.
Näin myös viimeinkin Pulp Fictionin, joka oli hämmentävä mutta hyvä, ja nukahtaminen meinas olla vaikeeta ku meinasin ajautua hysteriaan, mutta sit sain rauhotuttua.
Tumppa on maailman kärsivällisin ja mä tiiän että oon julma, mutta mielummin oon julma ku epävarma. Itsekästä joo, mutta kai sitä pitää joskus (minähän en koskaan..) ajatella itseäänkin.

Sunnuntai oli taas sellanen koomaraukeuspäivä. Käveltiin me kyllä sillonkin, peltojen ohi ja punaisten tupien ja melkein perunamaiden ohi ja autonratista moikkaavien kaljupäiden ohi. Mutta enemmän koomattiin. Varsinki ruuan jälkeen. Sen verran, että ehittiin kuunnella läpi Norah Jones ja Melody Gardot. Håhå.

Eiku käytiin me taas Vehoniemel, koska viimeks jäi näkötorni näkemättä. Klimpin leipiä näkötorniin (tosi naisellista ja ihanaa) ja siellä oli kaks ampparia jotka tuli jamittelemaan. Kahvilan pihalla oli sama musta koiramus ku viimekskin, mut tällä kertaa ajeltuna. Menin häiritsemään sen unia ja sit se päätti et okei no leikitään sit ja tarttu mua lopulta huivista eikä halunnu päästää irti. Se oli huvittavaa. Yritin vetää ja vetää ja saada sen vaihtamaan toiseen leluun, mut se aatteli et tää leikkiriepu on paljon parempi. Yks mieskin yritti tulla jo auttamaan kahden pikkupoikansa kanssa, mutta tilanteen pelasti lopulta kahvilanemäntä, joka tuli vääntämään Millan leuat auki. Ois voinu ite, mut vieraita koiria ei viiti mennä suuhun sorkkimaan. Sain muistoksi neljä reikää huiviin, söpöä.

Pelattiin myös Tumpan ja Lellun kanssa mölkkyä. Hävisin triplasti. Voi nolous. Ei lähe mölkky oikein multa tänä keväänä. Jyrtsi innostu käymään läpi vanhoja videoita ja saatiin ihastella ihanaa ysärimuotia ja norjalaista kapellimestaripelleä. Mut sit piti lähtee.

Minulla oli jotenkin äärimmäisen mukavaa. Tai sellasta hirmu rentoa ja kiireetöntä ja vapauttavaa siinä mielessä, että heti helpotti kun sai ottaa fyysistä välimatkaa Kuoppariin ja asioihin, jotka liittyy siellä olemiseen. En joutunu miettimään niitä, ja se oli ihanaa. Se ei tarkota, että olisin säästyny ilman kyyneliä saati kurkunkuristuksia, mutta ne oli eri asioista mitä muutoin viime aikoina. Sekin oli vaihtelua.

Välillä tosin on vähän raskasta olla niin tunteellinen ja herkkä. Tai en mä tiedä oonko oikeesti, vai oonko nyt ollu vaan sen takia, kun oon alitajuntaisesti vähän hermostuneena kaikesta tulevasta häsellyksestä. Mutta lålleroin hetki oli kuitenkin, kun ajettiin juna-asemalle ja mankasta soi Iron&Wine, en muista mikä biisi, mutta sillä ei oo hirveesti väliä, koska se musa on muutenki sellasta että aina hiljenee ja tulee sellanen suruhkofiilis, ja sit mua rupes itkettämään ihan vaan sen takia että oli niin kaunis ilta ja musa oli kaunista ja lähtö oli edessä ja oli ollu niin mukavan kevyttä ja se vaan sai mut tunteelliseks. Joo tiiän, oon outo.

Mut seki meni sit ohi jäätee-episodin takia, ni ei ainakaan tarvinu erota märissä tunnelmissa.

Tulojuna oli ihana, sillä vaihdoton yhteys, jee, mutta se oli ihan täynnä. Sain käytäväpaikan. Onneks viekussa oli harmiton tavallinen opiskelijanainen, joka kuunteli koko matkan musaa. Jossain vaiheessa vaunuun tuli äiti lasten kanssa, ja se käski jatkuvasti yhtä niistä. Se oli rasittavaa kuunneltavaa, "Peppi, EI, Peppi lopeta nyt, Peppi me voidaan kyllä mennä loppumatkaks tonne käytävään jos sinä et osaa käyttäytyä", siitä tuli ikävä fiilis, vaikka eihän siinä, ite olisin varmaan ihan yhtä rasittunut jos oma lapsi olis hankala.
Jykälässä melkein kaikki päätti häipyä ja pitkään vaunuun jäi vaan muutama ihminen. Loppumatka oli siis melko rauhaisa.

Parasta kirjottaa hullunpitkä postaus vaan tällasia kaikille muille merkityksettömiä huomioita ja yksityiskohtia, haha. Sori tästä. Mutta meni jo!

Noni, tää päivä lyhyesti et pääsen joskus nukkuu: nukuin pitkään, äippä pakotti mut sen kanssa ostamaan korua ja oli valinnanvaikeus ja kattoo ny oks tää nyt hyvä vai mennäänkö vaihtamaan, harkattiin lauantai-iltaa varten ja huomen kenraali, Mirde napsas mun etutukan, yritin käyttää elämäni ekaa kertaa kiharrinta vai mikä se nyt onkaan no kuitenki kääntää latvoja, ei hirveesti auttanu, näytän edelleen merikapteenilta, lähin saattamaan Mirdea iltahölkkäilyllä ku se vaivautu tohon tukanleikkuuseen, muuten olisin varmaan ollu liian laiska, hölkkäilyssä on kivaa se ku voi vaan hengitellä ja mennä eteenpäin eikä tartte ajatella muuta, rantatiellä oli hirveesti ötökkäparvia ja yks yksilö tais mennä mun kurkkuun.

Olipa kyllä tylsin ja raskasluettavin postaus aikoihin. Ahhaa.