Olemattomuuden olemus

Tää oli outo päivä. Vähän sellanen fiilis, ettei sitä olis ollu ollenkaan. Tai siis tiedostan kyllä, että se OLI, mutta tuntuu että olisin kulkenut sen läpi joko ihan unessa tai sitten taas seurannut 'oikeaa' itseäni - tällä kertaa kauempaa kuin vain puolen askeleen päästä.

Tuntuu, ettei tänään tapahtunut mitään niin merkittävää, että se voisi todistaa tän päivän olemassaolon ja tärkeyden.

Inhoan tällasia lauantaita. Mutta itellänihän mulla on vaikutusvaltaa muokata siitä just sellanen mitä haluan, joten turha inistä, ääliö.

Yritin siis pukeutua tänään superhypernopeesti ja ehtiä bussiin. Se, jolla pääsisin kirkon lähelle, oli jo menny ja sit juoksin ton mäen alas et ehtisin toisella bussilla keskustaan. Se tuli just sitä tietä pitkin ja aattelin että VOI PASKA NYT SE KÄÄNTYY, mut se jäikin odottamaan vastaantulevia autoja ja juoksin sen bussin takaa ja rymysin penkan poikki ja heiluttelin sille kuskille että nappaa mut kyytiin. Se yritti hirveesti peitellä hymyään, kun piipautin kortin.

Jos en olis juossu pitkäjänteisesti, niin en olis ehtiny. Ja jos se auto ei olis tullu, niin että se bussi joutu odottamaan, en ois ehtiny.

Kerrankin jotain onnistumista ajotuksessa.

Jouduin kuitenkin kävelemään TAAS keskustasta kirkolle (viimeks tein sen eilen..), mut tänään en jaksanu kävellä nopeesti, kun hengästyneenä on vaikee laulaa. Ja sit ruvettiin harkkaamaan. Mua vaan turhauttaa, kun sellaseen yleiseen häsellykseen menee aina aikaa, ja tiedän niin monen kerran kokemuksen perusteella, että vaikka olis olevinaan kuinka paljon aikaa tahansa harkata, niin se ei melkein IKINÄ riitä kunnolla. Tänäänkin tuli sit hirmu kiire eikä soittajat ehtiny järjestellä nuotteja ja aaaarh.

Oli jotenkin kummaa. Tykkään laulaa (ihan älyttömästi), mutta tänään tuntu että mä vaan lauloin, mut en ajatellu mitään. En ollu kunnolla mukana. Mun ajatukset ei ollu mukana - mutta ei ne pyöriny missään muuallakaan. Ne oli vaan... poissa. Se oli tosi omituista.

Ja ärsyttää, että vaikka meillä oli ihan okhyväporukka, niin silti mua häiritsee joku. Miks aina mun pitää tehä asiat niin vaikeiks. Miks aina on niin vaikee olla tyytyväinen. Tyytyväinen muihin, tyytyväinen itteensä. Miks haluan liikaa. Miksen osaa arvostaa. Miks mulla on joku hervoton asenneongelmasolmu mun päässä ja miks en pääse siitä eroon. Miksen jaksa muuttaa itteeni. Miks aina pidän muita riittämättöminä. Mut enhän mä pidä itteenikään riittävänä. Niin kuka sitten muka riittää. Miks oon kusipää-ääliö.

Välillä tuntuu ihan siltä, etten jaksais olla olemassa. Tai ettei huvittais olla olemassa. Tää taas ei tarkota sitä, että tuntisin jotain halua vetästä nirrin iteltäni pois, ei todellakaan, vaan se tarkottaa vaan sitä, että välillä oon niin turta, etten jaksa hamuta lähelleni mitään syytä, joka todistais mun olemassaolon tarpeellisuuden.

Toisaalta taas haluaisin tehdä hirveästi kaikkea, haluaisin saavuttaa vaikka mitä, haluaisin vaikuttaa ihmisiin ja haluaisin jättää jälkiä itsestäni, haluaisin tuntea itseni OLEMASSAOLEVAKSI, haluaisin kokea tuntea elää, haluaisin olla tarpeellinen riittävä oikeanlainen.

Mutta toisaalta en jaksais. Olla olemassa.

Mahtava lauantai, kun en syönyt tänään edes lämmintä ruokaa. Mun herkkusienet mätänee pian tonne jääkaappiin, kun en päästä niitä tuskistaan.

Vähän eksyy aihe, mutta voisin syödä tuolta jääkaapista sen mozzarellan minkä ostin jo aikaa sitten. Se on tosin uutta merkkiä; Prisma on lopettanut mun vakkarimozzarellan myymisen. JA TÄSTÄ tulikin mieleeni, että Prisma on pettäny ennenkin, koska se lopetti joskus meidän vakkarileivän (Alppileipä, oli ihan sikahyvää), ja nyt se on lopettanu taas meidän vakkarileivän, tällä kertaa Rievän. Onko oikein, mitä.

Tänään muuten kun kävelin sinne kirkolle, niin hautausmaan ohi mennessä rupes soimaan ne kappelinkellot tai jotku. Oli hassua miettiä, että joku ihminen haudattiin siellä ja omaiset luultavasti itki ja räki ihan tuskassa. Ja minä olin menossa laulamaan ja päädyn lopulta angstaamaan mun blogiin. Elämä on ihan sairaan omituista ja sarkastista. Melkein naurettavaa.

Yhteen sarjisblogiin, mitä seuraan, oli kommentoitu osuvasti: Elämä on niin kauan naamioleikki, kunnes pystyy jättämään kysymysten tekemisen ja löytää omat riittinsä ja rituaalinsa, joita toteuttaa päivästä toiseen, joiden kautta on uskottava itselle ja toisille. Mahdollisesti.

Ehkä mäkin yritän vaan löytää sellasen tasapainoisen rytmin omaan arkeen ja elämään, yritän olla uskottava muille että saisin hyväksyntää. Mutta miten muka ikinä voisi pystyä jättämään kysymysten tekemisen? Miten koskaan vois lakata kyselemästä? Miten vois unohtaa kyseenalaistamisen?

Mä kyseenalaistan mun elämän koko ajan. Ei se välttämättä näy päälle, mutta mä kyseenalaistan itelleni kaiken mun tekemisen: miks käyn koulua, miks opiskelen, miks ravaan konsalla, miks ravaan n-illoissa, miks teen sitä ja tätä ja tuota. Miks herään aamulla, miks syön, miks koen velvollisuudentunnetta kaikesta, miksmiksmiks.

Miks olen minä enkä kuitenkaan osaa olla.