Neiti Agreenteidäthengiltä

Tää on ihan uskomatonta, miten yhden päivän aikana voi seilata absoluuttisesta ahdistuksesta yltiöinnostumiseen ja kaikkea siltä väliltä. Alkaa käymään jo pikkasen raskaaks jatkuva mielialojen heittelehtiminen.

Eilisiltaset treenit oli menestys. Tosin epäinhimilliseen aikaan, ysistä puoleen yöhön, mutta kaikki vaan jotenkin natsas ja laulu kulki hirmu hyvin ja oli hirmu hyvä meininki ja fiilis ja mieli. Se oli toisaalta melkein ainoastaan sen ansiota, että häiriötekijä ei ollut päässyt paikalle.

Kotiin päästyäni olin niin ylivirittyneessä tilassa, ettei nukkumisesta meinannu tulla mitään. Sen lisäks mun oli pakko ruveta miettimään, mitä kaikkea oikeesti jaksan ja kykenen. Siitä johtuen on pitänyt perua jo kolme menoa kahden päivän ajalta. Tulee sellanen kunnon huonoihminenpetturiolo, mutta nyt en vaan kykene repeemään.

En siis mennyt aamulla viulutunnille. Sain nukuttua kunnolliset yöunet, ja pitkästä aikaa ei väsyttänyt aamulla. Tosin heräsin siihen, kun häiriötekijä laittoi tekstiviestin, josta alkoikin kasaantua sitten tämän päivän ahdistuskiintiö. Kivaa.

Koululla oli teemana penkkarijutut. Jouduin kameran eteen ja otettiin about miljoona ottoa ja feilasin silti. Saatan ehkä tukehtua myötähäpeään itseni puolesta sit torstaina, mutta ihan sama.

Viimiseks yritettiin tahkota penkkaribiisejä. Sain tartutettua ahdistustani muillekkin, kun otin hertsiä siitä, että Ana soitti soolonsa väärin. Mutta ku ihan oikeesti: jos on sävelkulku, jonka KAIKKI tuntee, niin ei sitä yksinkertasesti voi soittaa väärin! Se on noloa! Saakelin vammaisen sävelkorvan omistava kitaristi.

A: "Apua, en minä uskalla olla Orvokin vieressä! Ei Orvokin kuulu suuttua! Ei Orvokki oo ikinä vihanen!"

Enpä. Ana vaan on kuvitellu, että oon kiltti tyttö, koska en juo.
Lål.

Meinasin ruveta keuhkoomaan toiselle laulajallekkin, että mitä se oikein kuvittelee, kun ei vieläkään oo voinu kuunnella niitä biisejä sen verran netistä, et tietäs miten ne lauletaan.

K: "Ei minun mielestä kannata ruveta tän enempää jakamaan näitä osuuksia, musta meidän äänet soi tosi hyvin yhteen."

Ois tehny mieli sanoo niin pahasti. Koska siinä ei oikeesti oo mitään hyvänkuulosta. Ainakin kun toinen on vielä ihan pihalla et mitä ja missä ja millon ja miten.

Niin. Ois tehny mieli sanoo pahasti mut en sanonu. Nielasin sen. Rupesin miettimään siinä agreemisen ohessa, että millon musta oikein on tullu tällane perseeseen ammuttu diiva.
Ehkä mä oon aina ollu sellanen. On vaan tajuttoman väsyttävää, kun on joutunut nyt joka päivä tässä säätämään ties kuinka monen ihmisen kanssa, niin alan näkemään aika nopeasti punaista.

Ja jos joku edes kehtaa tulla penkkareiden jälkeen sanomaan että "olipa ihan paska ohjelma" niin hukutan niiden päät vessanpönttöön. Oikeesti. Tarvi tulla valittamaan, ku melkein kukaan ei saakeli oo viittiny pistää edes tikkua ristiin koko penkkareiden puolesta.

NNNNNNNNGGGGGHHHHH!

Lisäks en osaa jotenkin käsittää, et huomenna on tosiaan ylppärit. En tiedä, onko tää hyvä vai huono asia, ettei oo ehtiny miettiä koko asiaa, eikä jotenkin osaa suhtautua hullulla vakavuudella.

Mun on pakko saada mun pää rauhottumaan edes huomenna kuudeks tunniks.

Viime yönä näin levottomia unia, vaikka olin ollu tosi innostunut harkkojen jälkeen. Niissä seilaili tuttuja ihmisiä ja ne oli osittain painajaisia joistain vanhoista haamuista. Heräsin muutaman kerran epämääräiseen ahdistukseen, sitten nukahdin taas.

Yhdessä unessa käveltiin perheen kanssa Lontoon kadulla. Mun eteen tupsahti nainen ja poika jotka kysy epsanjaks reittiä. Hämmennyin. Sit mun takaakin ilmestyi mies joka puhu myös epsanjaa. Porukat vaan naureskeli kauempana, kun niistä oli jotenkin huvittavaa et just multa satuttiin kysymään epsanjaks. Ne nainen ja poika ei näyttäny hirmu ilosilta, kun se mies oli tullu häiritsemään mua. En tie mistä tiesin, että se mies vaan suojeli mua ja että se nainen ja poika halus oikeesti tehdä mulle pahaa.
Jostain syystä kaikki muut lähti jo pois, kun mä jäin vielä selittämään puoliks englanniks ja puoliks epsanjaks sille miehelle, että miten se pääsee lähimmälle metropysäkille. Osottelin karttaa ja sit huomasin et se nainen ja poika oli kadonnu myös. Oli tullu yhtäkkiä ilta.
Lausuin sen aseman nimen brittiläisittäin, sit se mies sano että "Wow, what a ääntämys!"
Olin vähän aikaa että hetkonen, sit kysyin että mikä juttu tää oikein on, kun se puhukin suomea. Sit se mies meni tosi mystisen näköseks, ei sanonu mitään, katto mua vaan tosi mystisesti. Jostain syystä tiesin, et se oli laittanu mun korvan taakse kapselin, otin sen pois ja katoin sitä. Se mies otti sen kapselin multa ja laitto huomaamattomasti takasin mun korvan taa.
Sit yhtäkkiä meidän ohi kaahas auto, joka näytti olevan pakomatkalla. Se mies lähti mystisesti sen perään polkupyörällä ja katos jonnekkin ovelalle oikopolulle, kun auto käänty kauempana olevasta risteyksestä. Mä jäin seisomaan siihen kadulle ihan hämmentyneenä ja oli pimeää ja sit heräsin ja oli tosi omituinen olo.

Mahtavia unia, jee.

Nyt ehkä vähän vielä tekstitaidon kertausta, vaikka mitään hyötyä siitäkään enää tässä vaiheessa, sitten - en tiedä. Jotain mun täytyy tehdä, et saan itteni rauhotettua tän vuoristoradan jälkeen.

Huomenna pliis peukut pystyyn ja kädet ristiin, että jaksan keskittyä kirjottamiseen ja aineiston mätystelyyn ja illalla vetämään tunteella ja hyvin yhteen muiden kanssa Eelimillä. Niin siis, kaikki klo 20 hellareille! Be there!

Niin ja etten onnistuis loukkaamaan enää kovin monen ihmisen tunteita ennen kun selviän seuraavista seittemästä päivästä..