Ruokalistalla Abi - erittäin kypsänä

Noniin.
Nyt voitte sit varautua liian yksityiskohtaiseen selostukseen penkkaripäivästä. Paitsi että se alkaa jo keskiviikkoillasta...

...jolloin tilanne oli sellainen, etten ollut nukkunut lähes kahteen viikkoon hyvin. Useimmiten liian vähän, mutta unenlaatua huononsi myös liian levottomat unet, liian rauhaton olo, huolehtiminen ja murehtiminen. Keskiviikkona olin niin kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen, että en ees tiiä enää, miten sitä kuvata.
Pakko parjata tähän väliin myös taas naiseutta, koska se nyt vaan on aina vaivaksi. Mun kierto menee yleensä lähemmäs viittä viikkoa (kun normaalisti sen pitäisi olla neljä), mutta voitte olla varmoja, että jos neljä viikkoo sattuu osumaan jollekin spesiaalille, niin sillon naiseus päättääkin antaa kuulua itsestään just ajoissa.

Eli joo, olin vähän raato. Torstaiaamuna heräsin siihen, etten ollu ihan varma, oonko hengissä. Join lasillisen vettä, olin möykkynä keittiön lattialla, sit aattelin et meni ohi, mut ei mennykkään, ja kiirehdin vessaan oksentamaan vesilasillisen ulos. Sen jälkeen päätin, etten suostu tähän, ja yritin psyykata oloni paremmaks.

Loppujen lopuks sain alas puolikkaan omenan ja pari hörppyä teetä. Superisti energiaa muutenkin raskaaseen päivään.

 

Tässä oon saanu jo maskit naamaan. Jotka siis loppujen lopuks päädyin tekemään itse, kun en jaksanut vaivata Mirdeä enää. Mun piti olla hiiri, mutta vähän enemmän toi taitaa näyttää kissalta. Tai joltain muulta epämääräiseltä, ihan sama. Vaikka hei, sain useita kehuja päivän aikana hienosta maalista, aika lålleroa. 

Huomatkaa myös punaiset demonisilmät, jotka vaivaa aina äitin ottamia valokuvia!

Kun päästiin koululle, oli fiilis jo ihan ookoo. Käytiin heittelemäs karkkia parissa luokassa, matikantunnilla pidettiin toisen asteen yhtälön ratkasukaava -kisa Maisukan kanssa (se voitti!! yhyy), aulassa kirjotin yhen hymyilevän tytön poskeen JEE.

Mä heittelin vaan hyviä karkkeja.

Buffetissa oli vaikka mitä hyvää, mutta mun ruokahalu oli silti aika hukassa. Vähän ennen ohjelmaosuuden alkamista rupes taas tuntumaan siltä, että oksetti, mutta sain huijattua itteni olemaan huomaamatta sitä.

Salitilaisuus oli hullun epämääräinen ja sekasortoinen. Oikeesti. Ois tehny mieli käydä vähän potkimassa niitä, jotka oli jo kauniisti humalassa, mutta en käyny. Sen sijaan yritin laulaa ees suht hyvin ottaen huomioon puitteet: paska PA ja kanssalaulaja, joka joko jännitti ihan älyttömästi tai sitten ei vaan osaa laulaa. Ja nyt kun katoin pari äipän kuvaamaa videoo, niin päädyin lopputulokseen, että varmaan molemmat vaikutti. Mutta kamalan kuulosta se joka tapauksessa oli. Varsinkin sen jälkeen, kun kanssalaulaja halusi vaihtaa mikkejä, koska sen mikistä ei kuulemma kuulunut. En viittinyt olla kamala ämmä ja sanoa, että ei käy.

Kaverit kyllä oli ihan sympaattisia, kun ne kehu kaikesta huolimatta, mutta hyi, en kyllä halua kokea samaa enää uudelleen. Se oli suuri feilaus, mutta onneks nyt voin vaan unohtaa koko asian.

Saatte nyt ehkä väärän kuvan, ei se pelkästään ärsyä ollut. Kyllä tuli paljon naurettuakin. Jotenkin onnistun nyt vaan kuulostamaan hirmu negatiiviselta :D

Paras osuus oli se, kun käveltiin Maisukan kanssa viimistä kertaa vitoskerroksesta alas (!!! ei oikeesti tarvi enää koskaan kavuta sinne!) ja kun oltiin rekassa.

Ensin jouduttiin oottelemaan koulun pihalla, sit Valkeisenlammella, mut pikkuvikoja. Oli parasta vilkutella ja hihkua ihmisille, ja se oli vielä kivempaa, kun ne vilkutti takasin. Ja oli ilosina. Oikeesti, oli hämmentävää, miten paljon hymyjä vilahti oli kahenkymmenen minuutin aikana. Ja ne pikkulapset ja vanhukset, jotka ihan innoissaan kyykki karkkeja maasta, oli kans parhaita. Rekan kyydissä tuli kyllä nopeesti kylmä, lähinnä sormille ja varpaille, mutta kai se kuuluu vähän asiaankin. En sentään ollu pelkissä sukkahousuissa, niin kun jotkut järkevät.

 

Ai niin, näytään myös pari sekkaa tän videon lopussa. Plus ne kaikki haastateltavat on meidän koulusta. Ja kandee bongata mahtavat Pyjamabanaanit (Rike ja Nookkis) ja niiden vieressä maailman söpöin Patrik Star (Ellu). Ne oli tehny hullun ison homman niiden pukujen kanssa.  

Ajelun jälkeen juostiin koulun sisälle lämmittelemään. Sormet tuntu siltä, kun ne olis ollu kuoliossa, ja muutenkin olo alko tuntua väsyneeltä, vaikka oli vasta päivä. Suunnattiin kauppaan ostamaan tarvikkeita - kassalla oli meidän lukion entinen abi jolla on lempeät kasvot - ja mentiin Mindelle tekemään tortilloja.

Illan teemana oli koomaus. Kaikilla oli vähän puhti poissa. Kivointa oli kieriä Minden lattialla ja saada selkään kantapäähierontaa.

Alkuillasta pääsin kotiin keskelle äipän ja iskän intoilua. Sit kun jutut ajautu siihen asti, et äippä alko jauhamaan "minne sä oikein nyt haet, mitä mä osaan sanoo ihmisille kun ne kysyy, mieti nyt kun vanhemmillakin on paineet!", niin meinasin kypsyä lopullisesti. Jotenkin tahditonta ottaa tollanen puheeks, kun just vasta yrittää sisäistää, että koulupäiviä ei tosiaan enää oo jäljellä.

Ohi on.

Ei tarvi ennää.

Voi luoja, miten oon oottanut tätä.

Ihan uskomatonta, ettei ihan oikeesti tarvi enää istua oppitunneilla, tehdä läksyjä, seisoa ruokajonossa, jonottaa vessaan, katsella samoja naamoja päivästä toiseen ja kuunnella opettajien samoja jorinoita tunnista toiseen.

Olin erilainen abi ja pidin omat henkilökohtaiset jatkot meidän saunan ylimmällä lauteella makuuasennossa. En ois voinu haluta parempia jatkoja. Se tuntui ihan mielettömän hyvältä.
Paitsi että oli ihan tosi vaikeeta yrittää olla ajattelematta mitään. Mieleen tuli koko ajan juttuja päivän ajalta, tai sit alko soimaan päässä meidän soittamat biisit tai jotain muuta vastaavaa.

Joku ehkä voi kutsua mua tylsimykseks, kun en menny bailaamaan, mutta en pystynyt oikeesti edes kuvittelemaan sellasta asiaa eilen. Olin niin loppu, niin väsynyt, että yritin vaan tiedostaa oman jaksamisen. Ja sen jälkeen kun kaikesta oli selvitty, mun päähän ei oikein edes mahtunut enää muuta kun että haluun nukkumaan.

Ja mä pääsin. Lopulta.

Ja nukuin yli kolmetoista tuntia. Putkeen.

Se oli niin ihanaa, etten osaa edes kertoa. Kun heräsin, olin niin iloinen ja tyytyväinen ja onnellinen ja levännyt, että olisin voinut itkeä pelkästään sen takia.

Ihan tosi hämmentävää elää pitkästä aikaa päivä, jolloin ei oo jatkuvasti kaivannut nukkumaan.
 
Sain mun ruokahalunkin takasin ja onnistuin syömään kunnon aamupalan. Tosin äsken tajusin, etten oo sen jälkeen mitään muuta tänään syönytkään (paitsi kolme lusikallista raejuustoa, kun piti saada purkki loppuun), joten vähän kestää näköjään palautua.

Iltapäivällä nautitun aamupalan jälkeen iskä heitti mun konsalle kvartettiharkkoihin. Kerroin sille mun mahtavista yöunista. Se sano, että olinkin näyttänyt illalla siltä, että nukahtaisin istualtani ruokapöytään. Ettei se oo kuulemma koskaan nähnyt mua yhtä väsyneenä. Ja että taisin olla varmaan aika stressaantunut kaikesta siitä, mitä mun piti hiiripuvussa tehdä.

En voinut sanoa siihen mitään, koska olisin alkanut muuten itkemään. En tiedä, miks. Jos olisin pystynyt, niin olisin sanonut että 'oon ollu aika stressaantunut jo pari viikkoa, jos et oo sattunut huomaamaan' - mutta en pystyny ilman yli tulvimista.

Varmaan sen takia, kun noiden kaa se on aina tommosta. Jälkeenpäin, kun tilanne on ohi, ne osoittaa että kyllä ne huomas, kyllä ne tajus, kyllä ne tietää. Mutta sillon kun tilanne on päällä, ne on ku ei mitään. Ehkä ne ajattelee, että vaikka ne jotenkin huomiois asian, niin sillä ei olis mitään vaikutusta. Paahtaisin silti, vaikkei se kannattaiskaan.

Ja varmaan senkin takia, ettei kukaan voi oikeesti tajuta, miten raskas olo mulla on ollut pari viikkoa. Totta kai voi sanoo, että joo mä tiiän, mulla on sama, joo, koita nyt jaksaa. Ja totta kai oon itse aiheuttanut suurimman osan siitä. Mutta ei kukaan silti voi oikeesti tajuta. 

Voisin sanoo, että ei enää koskaan tällasta. Mutta ihan turhaa, koska tiiän, että tuun vielä monta kertaa polttamaan itteni lähes piippuun. En mä koskaan opi.
Nyt oon vaan ilonen siitä, että selvisin, ja että saan ruveta opiskelemaan rauhassa kotona, yksin. Tosin sitä ennen viikonloppu soittamassa Äänekoskella, mutta ihan hyvä vaan, niin ei oo henkistä painetta alottaa jo viikonloppuna lukemisurakkaa.

Kvartettitreenit meni hirmu hyvin ja kaikilla oli hyvä fiilis. Liian harvoin tulee tiedostaneeks, miten kivaa on tehdä hommia ihmisten kanssa, jotka on oikeesti musikaalisia ilman et sitä tarvii takoo niiden päähän. Ton penkkarihäsellyksen jälkeen se vaan paisto aika voimakkaana kontrastina.

Poikkesin pitkästä aikaa kirjakauppaan palkitsemaan itseni matkalla bussipysäkille. Päätin, että oon sen ansainnut.

Kotona alotin uuden elämän. Riistin uudelta imurin suuttimelta neitsyyden ja imuroin viimeinkin kaikki paskat ja koirankarvatupot lattioilta. Koneessa on menossa neljäs pyykkikuorma. Tänään mulla on pitkästä aikaa ollut energiaa leikkiä hyvää tytärtä. Tosin hyvän siskon leikkiminen jäi vaan aikomukseksi, koska päätin etten nyt vaan voi lähteä Mirden ja Kiren kanssa Maljaan kuuntelemaan Terppaa.

Sitä paitsi pakko saada ympäristö järjestykseen, jos yritän saada mieleni järjestykseen. Ja se taas on pakko, jotta kykenen maanantaina alottamaan opiskelun.

Kyllä kuulkaa nyt puhaltaa uudet tuulet. Mulla on hyvä ja valoisa olo ja sellanen, että jaksan.

 

 Tässä mä ja Miklu ja katse tulevaisuuteen.

Tosi vakavahenkistä.

PS: Kuvamateriaalia tulee lisää sit joskus myöhemmin, kun sitä mulle muilta siunaantuu.