Elämä menee ja elämä tulee

Tiedättekö kun joskus tulee niitä hetkiä, että yhtäkkiä vaan katsoo yhtä lailla kaihoisasti menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin?

Minulle tuli tänään sellanen, kun istuin keittiössä. Olin siivonnu keittiön- ja tiskipöydän, tullu onnistuneista soittoharkoista, hönänny Neekun kanssa jotain pihalla ja vetäny tyrnejä naamaan. Sitten istuin siihen ja katoin ikkunasta ulos ja yhtäkkiä vaan tajusin, etten pelkää tulevaisuutta. Ja tajusin, että vaikka omalla tavalla kaipaankin joitakin menneitä asioita ja hetkiä, niin en minä silti enää tahtoisi niitä takaisin. En mä haluaisi elää uudestaan elettyä. Haluun elää uusia asioita.

Sitä paitsi tulevaisuus heijastaa kuitenkin menneisyyden valoja, joten vaikka eläisin tulevaa, niin mennyt on joka tapauksessa koko ajan läsnä. Se on piirtynyt minuun. Ei mun tarvitse sitä siis erikseen haikailla.

Enää (tai ainakaan tänään) ei tunnu repivältä olla jatkuvasti menneisyyden ja tulevaisuuden liitoskohdassa, Jubaa lainaten.

En tiedä mistä johtuu, että on vaan jotenkin hyvä olla. Jos oon taas saavuttanut hetkellisesti jonkun tasapainon itseni ja asioiden ja maailman kanssa. Ei se kyllä kovin pysyvä tasapaino ole, järkkyy pienemmästäkin väärin ymmärretystä sanasta minkä kuulen, mutta tasapaino kuitenkin.

Tänään oon ollut semireipas ja -iloinen. Ja se riittää.