Toisaalta ihan hyväkin, koska se aiheutti minussa muutamaks päiväks ihan kummallisen olon.
Eilen illalla sit harkattiin lauantaita varten. En oo lukenu tätä päivää ennen kunnolla ruotsia aikoihin, kun on joko laiskottanut tai sit päivät on vaan ollu sellasia paikasta toiseen siirtymisiä. Eilenkin oli ihan juoksupäivä. Hikisenä kiireessä konsalle, paineessa päin arsea soittamista, hikisenä kiireessä Vapikselle monistamaan vinot pinot nuotteja. Uhkaava punainen valo monistuskoneessa, että muste vähenee, älä enää ylikuormita minua ilkeä nainen.
Ja uhkaava miesten keskinen PALAVERI samassa huoneessa, missä monistuskone on.
O: "Anteeks, mun pitäs vähän tulostaa nuotteja, jos ei haittaa.."
M: "Joo, ihan vapaasti vaan."
Paitsi että tunsin kyllä kaikki viis ihmistä. Sana palaveri vaan aiheuttaa minussa varmaan kummallisen olon vielä superpitkään.
Sit rei'itettiin ahkerasti meidän ohjelmistoa, jonka sain melkein kokonaan monistettua, ja jaettiin nuotit viiteen kansioon. Oon hankkinut sellaset mustat, tosi pätevät kansiot. Kyllä kelpaa.
Saatiin myös täysbändi, rumpali ja kaikkea. Huippua. Alko vähän ahdistus helpottaa ja stressitaso laskea, kun otettiin kevyesti ja yritin olla hermoamatta tai vaatimatta liikaa. Ja laulaminen vapauttaa kehossa jotain endorfiinia tai jotain, ihan varmasti.
Sit oli jo ihan pimeää ja tulin kotiin ja olin ihan zombi ja makasin olkkarin matolla ja tuijotin kattokruunua joka häikäs silmiä, mutten jaksanu nousta ja himmentää valaistusta ja sit siirsin mun nuotit uuteen violettiin kansioon, joka on paljon järeämpi kuin edellinen läpinäkyvä. Kaikki ei mahtunu, mun tarttee ostaa lisää kunnollisia muovitaskuja.
En tiedä, miks mua on tällä viikolla koko ajan vaan väsyttäny. Haluisin vaan nukkua. Tänäänkin yritin ruveta lukemaan ruotsia, mutta hukkasin varmaan puoltoista tuntia tehokasta(NOT) työaikaa, kun otin epämääräsiä päikkäreitä. Miks saan ruvettua kaikkeen vasta illalla? Sit kun kyllästyin siihen, että Nera hyppi mun päältä sohvanselkänojalle ja lattialle, nousin ja rupesin lukemaan ihan himona prepositioita. Inhoon niitä.
Ennää huominen ja sit ei enää auta. Ärsyttää, kun en oo tehny kaikkee mitä olisin halunnu. Mutta toisaalta, siltikin on sellanen olo että kyllä mä osaan ja kyllä mä pystyn. Ihan riittävän hyvin ainakin. Ja mitä väliä sillä edes kellekään on vaikken osaiskaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti