Kehdosta hautaan

Minulla on nyt jotenkin tosi rakkaudellinen olo.

Sellanen, että tekis mieli vaan hymyillä ja nyökkiä ja olla ihana. (Siispä dataan. Lål. Menee hukkaan.)

Kärpässyndrooma jatkuu. Puol kasilta mun ystäväkärpänen heräsi ja alko surraamaan ihan antaumuksella ikkunaa vasten. Sitten nousin pöhnäsenä avaamaan sille ikkunan ja sain melkein slaagin kun tuli niin kylmää ilmaa vasten paljasta ihoa ja hyppäsin takas peiton alle lämpimään.

Ei se tainnu ees mennä siitä ikkunasta mutta rauhottupa kuitenki.

Ohjelmaan kuului tänään keikkailevan muusikon leikkimistä. Hihi. Mentiin kvartetilla vetämään häämarssit Koivumäen kartanolle. Soitettiin esim Kuulaa. Sit vihkijä kämmi sen niin, että se alotti jo puhumaan vaikka meiän piti soittaa Romanssi, niin jäi sit yks biisi soittamatta. No, ei ollu meidän vika.

Oli muuten ensimmäinen kirkoton vihkiminen, mis oon ollu. Tai siis, se vihkijä oli maistraatista, eikä se puheissaan viitannut lainkaan Raamattuun tai Jumalaan tai sellasiin. Sinänsä jännä kokemus. Vähän koruton tosin, se oli sellasta läpätiläätä.

Sit tyylikkäästi odotettiin että seremoniamestari toi meille palkkakirjekuoren ja sit lähettiin tyylikkäästi kamojen kanssa saman tien pois. (Mainostan vielä, vaikka oon tainnu tehdä sen jo aikasemminkin: Jos on tarvetta elävään musiikkiin johonkin tilaisuuteen, esiintyjäks ja/tai taustamusiikiksi, niin OTA YHTEYTTÄ meidän kvartettiin minun kautta, melkein puolentoista vuoden yhteissoitollinen kokemus (; Ollaan luotettavia ja hyviä.)

Kun pääsin kotiin meinasin räjähtää, kun kaivoin jääkaapista kaiken vanhan taas pois. Mua ärsyttää heitellä toisten jättämiä juttuja pois. Esim homehtunutta jauhelihakastiketta. Ah. Tai niin mädältä haisevia, jo vaaleenpunaseks mössöks menneitä makkaroita, että meinaan oksentaa. Oisin halunnu heittää kaiken seinään.

Hyvän mielen bongaukset:
- eilen kaksi pikkulasta, tyttö ja poika, painimassa nurmikolla bussipysäkin takana. Ne nauro ja oli niin aidosti ihania ja ilosia, että tuli sairaan hyvä mieli.
- tänään nuori pariskunta kävelemässä KYSsiltä, samanlaiset ulkoiluvaatteet, naisella kirkkaanpunaset rastat ja ihanan kaunis raskausmaha. Olivat niin söpöjä, että sydän meinas pakahtua ja toivoin salaa mielessä niille kaikkea hyvää elämään.

Ois tehny mieli jäädä lagittamaan kotiin loppuillaks, mutta otin itteeni niskasta kiinni ja polkasin seuroille. Se olikin ihan hyvä juttu, koska puhumassa oli Pepe Kippolasta (minun tähän mennessä ainut entinen työnantajani, haha). Oon kuullu ne sen kertomat tarinat ja jutut ehkä miljoona kertaa, mutta silti ne jaksaa aina vaan koskettaa. Esim se tarina siitä pikkupojasta, joka oli menettänyt puhekykynsä kun oli joutunut näkemään oman isänsä hirttäytyneenä. Mulla menee aina kylmät väreet, kun Pepe kertoo sitä juttua. Ja meinaan ruveta itkemään. En voi kirjottaa sitä juttua kokonaisuudessaan, koska ei se olis sama.

Muutenkin sen puheet pyöri tänään ihan tosi paljon kuoleman ympärillä, että se oli jo jotenkin hassua. Muistin, että päivällä viimeks ite olin miettiny, että mitä jos mummi kuolis ja sit olisin jo ihan isovanhemmaton. En tie, mistä se yhtäkkiä putkahti mieleen.

Kuolema on kyllä mystinen. Mutta niin on elämäkin.