Viikonloppu oli MUKAVA.
Näin kivoja ihmisiä, tulee nähtyä aina niin harvoin kun ollaan ripoteltuina ympäri Suomea. Ja olin mä myös melko SopuSointuinenkin, paitsi Tumpalle kyllä katkeroiduin vähän väliä kun se oli koko ajan vaan heittelemässä mua jollain. Tosi kypsää.
Hämmentävää vaan, kun tällä kertaa paikalla oli myös omituisen paljon lapsia. Sellasia pikkukakaroita. Muistan, kun ite olin sen ikäsenä äipän ja iskän mukana soittojutuissa, sit aina harkkojen ajan leikin barbeilla pitkin penkkirivejä tai jotain muuta yhtä kehittävää.
Nyt yhtäkkiä musta onkin tullut jo iso ja ykkösviulisti ja melkein täysikänen. Mihin ne vuodet menee? Pelottavaa.
Se tässä viikonlopussa oli vähän jännä, että itse kullakin tuntu olevan vaihtelevasti aina suru puserossa. Kaikilla on jotain omia ongelmia tai kriisejä, ja sitten ne aina purskahtaa pintaan. Minä olin melkein ainut (ainakin tytöistä), kellä ei ollu angstia ja/tai surua. Sekin jännä sinänsä - ehkei mulla oo vaan nyt ollu oikein elämää, niin ei oo päässyt syntymään mitään kriisiäkään.
Arki iskee heti vaan vasten kasvoja, kun rantautuu taas kotio. Huomiseks pitäs tehdä epsanjan projektityö, ja tuntuu jo valmiiks hirmu raskaalta ruveta muotoilemaan espanjaks jotain järkevää tekstiä. Huaah. Ja matikkaa pitäs laskea. Sit olis aina se ruotsi ja se uskonto ja se viulukin, mitä vois hommailla.
Yhyy.
Ens viikosta tulee luultavasti aika kamala, tai ainakin sellain ettei turhaan oo vapaa-aikaa, mitä laittaa hummailuun. Vaikka haluisinki.
Mut ehkä mä selviän. Omituista kyllä, mutta minulla on ollut jo jonkun aikaa jatkuvasti sellanen olo, että kyllä mä kaikesta huolimatta selviän. Historiallista. Ja ihan tosi outoa.
Ehkä oon oppinu elämään itteni kanssa. o_o
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti