Kompleksisen itkupillin ärsytys

Just kun pääsin sanomasta.

Loppujen lopuks en itekkään säästynyt siltä surulta, se tuli vaan vähän viiveellä. Osasin melkein jossain alitajunnassa odottaakin sitä, koska joskus sitä vaan aistii että on tietyllä tavalla herkässä olotilassa tiettyjen asioiden ollessa puheena.

Niin, suru tuli puseroon vähän ex tempore kun Malle halus palaveerata mun ja Jennin kanssa lauantain nuortenillasta ja musavastuusta, joka meillä siellä on. Kysymys oli siis siitä, että Jenni kysyi onko iltamia järkeä pitää, kun yhtä aikaa on Älä pelkää -tapahtuma Amiskalla. Toisaalta noi on just alottanut Sydän tulessa -kampanjoinnit ja jakanut julisteita ympäri kaupunkia jnejne.

Vähän aavistelin jo, mitä on tulossa, koska asiat piti ratkoa palaverissa naamatusten eikä vaan puhelimessa. Siitä asetelmasta jotenkin hohkasi sellainen uhkaavuus.

M: "Aion nyt puhua sellasesta asiasta, millä on merkitystä teidän koko elämään eikä kyse oo pelkästään Älä pelkäästä tai nuortenillasta. Mä oon kysyny tän jo aikasemminkin seurakunnan satavuotisjuhlissa, mutta kysyn sen uudestaan nyt teiltä ja ihan yhtä lailla kaikilta: millanen seurakunta olis jos kaikki sitoutuisivat siihen niin kuin sinä?"

No varmaan aika saakelin kompleksinen.

M: "Ihan heitän vaan ilmaan, että muistatteko, millon ootte viimeks ollu nuortenillassa?"

Tiedän, että siitä on liian kauan; mun lauantait nyt vaan on toissapäiväistä lukuun ottamatta kulunut pänttäämällä niihin saakelin kirjotuksiin.

M: "Tai miettikää, mitä siitä tulis, jos kaikki suhtautuis seurakuntaan samalla tavalla kun opiskeluun tai harrastuksiin suhtaudutaan."

Suhtautuis ajankäytön suhteen vai muulla tavoin? Ehkä saattaisin käyttää aikaa joo paljon enemmän, mutta samalla vihaisin välillä sydämeni pohjasta. Niinkö sen sitten pitäisi olla?

Kaikkea tuon suuntaista joka tapauksessa. Lopputuloksena: minä pillittämässä Arnoldsin pöydässä, Jenni itku kurkussa aina välillä, minä JA Jenni tilittämässä miten vaikeeta ajan priorisointi on ja miten tuntuu että revitään joka paikkaan ja pitäisi ehtiä kaikkea ja plaaplaaplaaplaa.

Anteeks nyt vaan ihan saatanasti jos laitan koulun seurakunnan edelle. Enkä koe siitä edes syyllisyyttä.

Minulla on ongelma ulosannissa, jos kyse on vaikeista asioista. En osaa keskustella niistä, ilman että annan tulvia yli ja itken. Muutoin en puhu vapaasti, vaan keskityn koko ajan siihen, että olen itkemättä.

Eilinen iltapäivähetki oli siis vähän absurdi. Tai siltä se tuntui. Lievästi ärsytti, koska Mallen asenne tuntui alusta saakka jotenkin syyllistävältä - tai sitten itse koin sen vaan sellasena. Ja en tiedä onko maailman parhaimmat lähtökohdat pitää palaveria, jos toinen on asennoitunut jo valmiiksi niin, ettei kompromissi tule kyseeseen.

Mulla oli turpeat silmät koko loppupäivän. Kotiin päästyäni yritin laskea matikkaa, mutta iski ihan hervoton väsy liian lyhyistä yöunista, liian voimakkaasta tunnepurkauksesta, lähitulevaisuuden uuvuttavuudesta, kaikesta. Otin pitkät päikkärit: eka sängyllä, sit sängyllä villatakki päällä, sit olkkarin sohvalla. Pöhnäsenä yritin sit lukea vähän ruotsia ennen vatsatanssia (ne liikkeet muuten alko jo sujua paremmin, kyllä ne pikku hiljaa alkaa luonnistua..).

Olo tuntu vaan koko päivän hirmu irralliselta kaikesta. Se päivähetki oli niin kummallinen, ja omalla tavallaan puhdistava mutta myös ahdistava.

Se tuli myös mun uniin jossain muodossa, mutten muista enää missä. Sen kuitenkin muistan, että näin ekaa kertaa unta kirjotuksista :D Siinä unessa menin saliin kirjottamaan ruotsia. Kaikki istu lattialla ja ne tehtävät oli sellasessa elektroniikkapelin kaltasessa jutussa, en muista. Sit vähän ajan päästä valvojat sano että "no nyt teillä on vähän taukoa" ja olin että jee ja lähdin kaverin luokse tekemään ruokaa. Sit kun oli syöty tulin rauhassa takasin ja juoksin salin ovelta omalle paikalle, mut ihmettelin miks mun kaikki jutut oli viety pois. Sit joku opettaja tuli ottamaan mua hirmu kovakourasesti kainalosta ja sano että mun koe keskeytettiin kun lähdin lomailemaan. Ja jotain muuta yhtä hienoa 8)

Unessa kaikki vaan tuntuu niin todelta, että ne aiheuttaa joskus pitkään heräämisen jälkeenkin kestävän epämiellyttävän olon.

Minua ottaa päähän, kun ei ole pitkään aikaan kunnolla aikaa huvituksille. Ja se, että nyt pitäs yrittää ryhdistäytyä ja jaksaa pinnistää, MUTTA KUN.

Ja tänään on ärsyttänyt myös ihmisetkin. Ei siks, että kukaan olis tehny mitään erityisen ärsyttävää; joskus vaan iskee sellanen fiilis, että pelkät toisten naamat saa jo veren kiehumaan.

Tällasta tänään.