Eräänä kesäisenä keskiviikkoaamuna

(Äikäntehtävänä oli kirjoittaa kaavanovelli, jossa konfliktina on päähenkilön odotus ja sen ratkeaminen. Siinä oli 18 kohtaa, joiden mukaan piti järjestyksessä edetä (esim. ajatus, odotus tulevasta, repliikki, kuulohavainto, uni, jnejnejne..). Tämä on soopaa, mutta koska se on ainut kaunokirjallinen kirjotustehtävä pitkään aikaan, laitan sen tännekkin.)

Minä olen pieni. Sisäisesti pieni. Koska olen niin pieni, ei minun pitäisi kohdata suuria asioita, sillä saatan musertua niiden raskaan taakan alle. Pienuuteni ei kuitenkaan estä minua haluamasta suuria - kuten suurta teekupillista tänä keskiviikkoaamuna.

Keittiön kellertävät seinät luovat vaisun kontrastin aamunraikkaalle kesänurmelle. Kaikki ovat hiljaisesti omilla paikoillaan, kauhat tuolla, veitset täällä, muit lajiteltuina väreittäin. Mikä omituinen tunne, ettei kukaan ole käynyt sotkemassa paikkoja. Yleensä en ole ensimmäinen aamuisin.

Vielä vähän aikaa, niin sitten on paremmin. Sitten kaikki on paremmin, joten miksi huolehtia niin paljon, vaikka keittiö onkin siisti? Eikö sen voisi nähdä edistyksenä?

Tunnen märän kuonon paljasta säärtäni vasten. Laskettuani katseeni kohtaan tummat, tuikkivat silmät ja hitaasti käynnistyvän hännänheilutuksen. "Sitten kaikki on paremmin", kuiskaan, ja rapsutan koiran korvantaustaa. Koiran lämmin kieli lipoo hitaasti kämmenselkääni, kuin maistellen. Kieli tuntuu karhealta, mutta silti pehmoiselta. Huomaan tuijottavani lumoutuneena sen joustavia liikkeitä ja vaaleanpunaista pintaa.

Pentuna se ei olisi malttanut nuolla kättäni noin rauhallisesti. Koiranpennun hampaat ovat terävät, piikikkäät, ja niillä on paha tapa purra kaikkea. Muistan, miten innoissaan se olisi järsinyt minunkin sormiani, mutta nyt se vain nuolee. Vanhus.

Aamuaurinko alkaa jo lämmittää keittiönikkunan lävitse, ja pihanurmi kylpee vihreydessään. Kaikki, paitsi ilma, on pysähtynyt. Aurinkotuoli jököttää keskellä pihaa, kastelukannu on kyljellään kukkapenkin vieressä. Kukkapenkin, jossa ei kasva mitään, ei edes rikkaruohoja.

Sinä kesänä istutin auringonkukkia. Kastelin niitä jatkuvasti, ja sydän syrjällään odotin, tuleeko niistä mitään. Odotin niiden keltaisten terälehtien aukeamista.

Mutta nyt ei tarvitse enää odottaa, kukat ovat auenneet ja minä kävelen auringonkukkapellossa, kävelen huumaantuneena, ja kaikkialla tuoksuu suloiselta, auringolta... Kunnes näen kaukana ison, mustan varjon ruohonleikkurin kanssa. Ja minä juoksen sitä kohti, tahdon huutaa, ettei kukkiani saa leikata, että aarteeni pitää jättää rauhaan...

Ja sitten jäljellä on vain ruohonleikkurin tympeä saksatus, joka kantautuu naapurin pihalta ja johon minä herään. Olen nukahtanut olohuoneen sohvalle - vaikka vastahan nukuin koko pitkän yön!

Minun täytyy nousta, täytyy hakea lehti. Ulkona on raikasta, ja olo tuntuu puhtaalta kävellessäni postilaatikolle. "Huomenta", tervehdin naapuriani pensasaidan takana. "Huomenta", hän vastaa, lahjoittaa kylmän, tyhjän hymyn. Merkityksettömän hymyn. Se iskeytyy suoraan minuun, en saa ajettua sitä pois, se tunkeutuu sydämeeni. Äskeinen puhtaudentunne on poissa, nyt on vain kylmää, kylmää...

Palaan keittiöön. Teeni on jo jäähtynyt, ehdin ilmeisesti nukahtaa, ennen kuin join sen. Katson pihaa jälleen ikkunan lävitse ja kylmyydestä huolimatta ulkoa siivilöityvä valo saa minut tuntemaan itseni rauhalliseksi. Sitten kaikki on paremmin. Älä huoli. Vielä hetki, niin voit jättää huolehtimisen iäksi.

Hätkähdän puhelimen ääneen. Olen taas pieni, pieni kaiken sen edessä, mikä voi odottaa. Hetkellinen rauhallisuuteni on tiessään. Hengitän, ja nostan luurin.

"Se ei onnistunut. Olen pahoillani. Odota, tulen kotiin pian." Ääni on väsynyt, luovuttanut.

Nenääni leijuu vastaleikatun ruohon tuoksu. Milloin muka avasin ikkunan? Tuoksussa on kaikki, kesä, rauha, toivottomuus.

Tahtoisin itkeä, mutta ehkä, koska olen niin pieni, minuun ei mahdu yhtäkään kyyneltä.

(Okei: käsi ylös, kuka arvasi, että kertoja odottaa puhelinsoittoa? :D)