No viimeinkin!!

Minä olin jo ihan melkein päättänyt, että tulee kevät, mutta aika hienosti vajos kaikki toiveet alas, kun aamulla ikkunasta näkyy vaan ihan jumalattoman kokosia lumihiutaleita joita sataa sataa.

Ehkä menen suostuttelemaan sen kevään tänne Lontoosta, ja sitten se tulee minun mukanani ensi viikon keskiviikkona/torstaina. Sitä odotellessa siis.

Hölkkäsin just kotio Neekun kaa tyttöjä saattamasta, ja vaikka oli hyvä fiilis aijemmin, niin nyt iski sellanen rinta-ahdistus taas. Olipa epämääräinen sana muuten.. Siis ei ahdistus rinnoista, vaan ahdistus rinnaSSA. Kaikki tulevat asiat, mitkä stressaa tai huolettaa pakkautuu mulla aina rintakehään, tai siltä se ainakin tuntuu. Että rintaa puristaa ja kuristaa. Esim nyt mulla pyörii koko ajan päässä ylihuominen matikankoe, sitten se, että pitis laittaa opettajille sähköpostia, etten tuu ekoille tunneille ens jaksossa, sitten se, että huomenna on viulutunti ja oon taas ollu ihan saamaton paska ja inhoon siks itteeni, kun aina pitää tuottaa pettymys ja ikinä en saa pakotettua itteeni soittamaan ja en etene enkä edisty enkä OSAA vaikka tahtoisin, mut ilmeisesti en tahdo tarpeeks, kun en kerta ikinä soita!! Pianoa kyllä aina hakkaan (vaikka se on vieläkin epävireessä) ja laulan yksin kotona, mutta en voi avata sitä saakelin viulukoteloa.

Ryömin nurkkaan häpeämään.

Ei siinä mitään, Jarppa on aina ihanan ymmärtäväinen, mutta mun pitäs oikeesti ruveta yrittämään. Voi luoja itteeni.

Tarvin jonkun neurokirurgisen leikkauksen, että laitettas yhteydet kuntoon, niin sitten mun pää pakottais mut aina harjottelemaan. Oisko vähän hyvä homma. Joopa.

Mun kädessä on joku iso mustelma, joka ei näy, mutta tuntuu. Iskin sen käden eilen meidän siltaan, kun juoksin bussiin. (En muista kirjotinko tän jo viime postauksessa? Aivot kiertää kehää.) Vakkaritelomispaikka mulla on kyllä sääret, ne on aina ihan mustelmilla. Säihkysääret. Hurmaan niillä kaikki. Lål. Pitäs ehkä sheivata eka u_u

Citypörssissä näin tänään yhden Pocan myyjistä! Sen herttaisen blondin. Ärsytti, kun en osannu moikata sille, ja tiedän, että se varmasti tunnisti mut, tai ainakin mun lasit, kun mulla oli tänään ne pinkki-marjapuurot. Se oli ihan niiden fani. Jos olisin moikannu, niin se olis varmasti kysyny jotain että "no ootko ollu tyytyväinen" tai jotain vastaavaa. Mutta en vaan uskaltanu. En tie miks. Tollaset moikattavat on aina niin epävarmoja, koska ei tiedä kuitenkaan, että jos toinen ei moikkaakkaan takasin. Koska hei, yks päivä moikkasin meidän naapurinmummoakin, ja se ei ees vastannu!! Niin kai sitä nyt tulee epävarmaksi.

Siellä kirpparilla oli myös ihminen, josta Maisa ja Henni väitteli, että onko se nainen vai mies. Se tuli onneks vielä uudestaan siihen lähettyville, niin asiaan saatiin selvyys: MIES. Se on kyllä hämmentävää aina törmätä tapauksiin, joista ei osaa heti varmuudella sanoa. Siitä tulee aina jotenkin tyhmä ja kumma olo. Onko toiset vaan niin sukupuolettomia, etteivät koe tarpeelliseksi näyttää erityisesti kummaltakaan, vai mistä se johtuu, että jotkut vaan on ihan tajuttoman androgyynisiä?

Äippä toi kotiin tänään Arnoldsin donitseja. Siinä tuli mukana pieni pussi rairuohonsiemeniä =) Sanoin sitä muuten ihan tosi monta vuotta raeruohoks. Välillä vieläkin. Rairuoho on jotenkin vaikeempi sanoo, enkä kyllä aina ees tienny, kumpi on oikeesti oikein.

MUTTA! Oleellisinta tässä päivässä oli kuitenkin se, että viimeinkin vuokrattiin BR!

Jee!

Ja Maisan lisäks myös Henni oli kattomassa, vaikka se aikasemmin kieltäytyi jyrkästi kyseisestä kunniasta (; En tie, kokiko tytöt sen nyt ihan hukkaan heitetyksi ajaksi keskellä koeviikkoa, mutta minä oon tyytyväinen, kun viimeinkin sain katottua sen. Monen vuoden jälkeen.

Sen kyllä huomas. Se tuntu nyt paljon vanhemmalta, vaikkei se kuitenkaan oo tehty ku.. kaheksan vuotta sitten o_o No mut kuitenkin. Huomaa, miten on tottunut niin uudennäkösiin elokuviin, että toikin aika tuntuu jo. Ei se ollu yhtään niin paha, mitä sillon pienempänä, mikä on kyllä toisaalta ihan lohduttavaa :D Sietokykyni on ainakin siis kasvanut siitä 12-vuotiaasta(?), tai sitten olen vain niin kieroutunut, ettei enää tee pahaa. Sen sarjakuvan jälkeen tietysti vertaili hirveesti, miten eri tavalla mikäkin oli toteutettu, mutta oli toi tollasenaankin hyvä. Enemmän olis ehkä kaivannut niiden oppilaiden taustojen selitystä, niin olisi ymmärtänyt paremmin, miks ne toimi miten toimi tai oli sellasia ku ne oli. Nyt ne jäi vähän irrallisiksi yksilöiksi, jotka vaan teurasti toisiaan.

Pääpahis(psyko) oli tietysti kaikkein söpöin. Muistan, että tyksin siitä sillon pikkusenakin. Siitä ei oikein löydy kunnon kuvaa, mutta tässä kuitenkin Masanobu Andō sosiopaatti Kiriyamana:



Ja tässä vähän myöhemmin:



Btw, kyseinen tyyppi mangassa näytti muuten tältä:



Ai mitä, eikö yhdennäköisyys ole silmiinpistävä? Minä kun luulin :D

No mutta siis, aika oli ehkä hitusen kullannu muistoja, mutta vähemmän, mitä olisin voinu kuvitella.

Japani kuulostaa kyllä niin häröltä puhuttuna. Mutta varmaan suomi ihan yhtä häröltä niiden korvissa, et eipä siinä.