Aikansa on Ajalla ja Aikansa Apatialla

Nirhaan kohta jonkun, jos tolle lumettomuudelle ei tuu loppua. Ihan tajuttoman mieltä maahan painavaa, kun on jo ennen neljää yhtä pimeetä ku yöllä. On liian lämmintä ja liian märkää ja liian masentavaa. Hyppään kaivoon.

Enkun kuuntelu meni puoliks hyvin ja puoliks vähän ohi. Osa kysymyksistä oli mystisiä. En jaksanut kunnolla keskittyä, en saa jotenkin sellasta tsemppiä päälle, vaikka pitäs ku koeviikko. Nytkin edessä englannin lukeminen - fraasiverbit, AH - mutta kun voi jumpe saanko heittää kirjat tonne kuraan, kun sitä kerta tuntuu riittävän (lunta ja pakkasta sen sijaan EI).

Turhauttavaa kun sää korreloi mielialaa näin voimakkaasti.

Oon elänyt tänään hötkyilemättä ja se on johtunut pelkästään siitä, että mulla ei ole kännykkää. Pitää suunnitella asioita tarkemmin, koska ei voi impulsiivisesti soitella, ja täytyy jättää aikaa kullekin toimelle tarpeeksi, koska ei ole kelloa josta jatkuvasti pystyis ajan tarkistamaan. Rannekellokausi loppui jo ala-asteella, joten kyllä, olen nyt myös ajantajuton. Pitää koko ajan tarkkailla ympäristöä kellojen varalta jotta tietäisin, mitä aikaa elän.

Ja en oo ainut, ketä ketuttaa tää puhelittomuus: kaveri sanoi eilen että mitä se nyt sitten tekee, jos sille iskee kova ikävä. Ihana kun joku välittää, oh.

Mutta mietin kyllä tänään kaupungilla kävellessäni, että jotenkin tuntuu tavallista yksinäisemmältä ilman puhelinta. Tyhmää ehkä joo, mutta se tietty liittyvyyden tunne on kadonnut, kun ei pystykään olemaan yhteydessä toisiin niin helposti. Ei voi soittaa, että äippä mis oot otatko mut kyytiin tai et meetteks kauppaan tai et hei sisko voiks tulla käymään. Minä vaan kävelen ja kukaan ei tiedä missä menen ja mitä teen, eikä saakkaan tietää.

Se on silleen hämmentävää. Jotenki vaan.

Tervetuloa takaisin 90-luvulle.