Voiko ihanammin aamu enää alkaa

Mulla oli tähänastisen elämäni kamalin aamu.

On ihan väärin, että joutuu heräämään kolme yli kahdeksan siihen, että on epämiellyttävästi ihan veressä ja vielä epämiellyttävämmin koskee ihan älyttömästi.

Kärvistelin sängyssä pyörien vielä tunnin, kävin ulostamassa VIIDESTI(!), mutta sitten luovutin ja lähdin ettimään iskää et saisin särkylääkettä. Mä niiiiin en tykkää lääkkeistä. Iskä oli autotallis rasvaamas suksia. Sillä meni vielä hetki, ennen ku se tuli ylös. Sillä välillä mä olin ehtinyt oksentaa kahdesti sappinesteet vessanpönttöön. Ihme etten saanut fobiapuistatuksia - varmaan siks, ettei tullu mitään tavaraa ylös. Tyhjästä mahasta on paha yrjötä.

Olin ihan ruumis. Jouduin nielasemaan jonkun ison soikean valkosen pillerin ja pienen kolmionmuotoisen vihreän (ei, ei ollut kolmiolääke). Onneks ne ei sentään tullu ylös vaan sain ne ihan sutjakasti alas. Oon selvästi harjaantunut, kun oon vetäny päivittäin niitä D-vitamiini-kapseleita mitä sain Mireltä.

Sit tuskastelin olkkarinsohvalla, Nera oli ihan hiljasena viekussa lattialla ja mietin, että miks tää ei voi loppua ja miten voi sattua niin paljon.

Jossain vaiheessa olin kuitenki nukahtanut, koska seuraavan kerran heräsin puol yheltätoista siihen, että näin iskän pihalla. Mietin, että eikö se vieläkään lähteny, mutta se olikin ehtiny tulla jo takasin. Se oli ihan härö fiilis. Musta tuntu, että olin nukkunut ehkä kolme minuuttia, mutta olikin menny puoltoista tuntia. Mut ei sattunu enää. Pääsin aamupalalle jopa.

Mut joo ei kiitos tällasta enää ikinä. (Joo tiedän, turhan toivo.)
Ehkä tää oli tällanen pakollinen kontrasti eiliselle onnistumispäivälle.