Epätietoisuuden tiedostamisen taakka

Tänään olen tiedostanut useita asioita.

Esim sen, että jos unohtaisin silmälasit kotiin, niin saattaisin olla melko pulassa koulussa. Aamulla lähdin kiireessä bussipysäkille. Sitten viis metriä ennen pysäkkiä tajusin, ettei lasit oo mun päässä. Mun ajatusprosessi oli niin nopea (eli siis ehdin pohtia, tarvinko niitä niin paljon että pitää lähteä hakemaan, ja tulin siihen johtopäätökseen että se helpottaa elämää niin paljon koulussa, että mun on pakko hakea ne) että käännyin juoksemaan takaisin kotiin jo samalla askeleella, millä olin huomannut lasien puuttumisen. Vau. Ja ehdin vielä bussiinkin sen lisäks. VAU.

Oli vaan jotenkin pelottavaa tiedostaa se, että musta tosiaan on tullut silmälasien käyttäjä. HUH. Että ilman niitä joutuisin tihrustelemaan taululle.

Mulla on kahdet lasit. Samanmalliset, eriväriset.

Toiset tollaiset ruskeanharmaat, sisältä vaaleensiniset; toiset kirkkaat marjapuurot ja sisältä tummanharmaat. Oon myös tiedostanut sen, että käytän nykyään melkein enemmän noita pinkkejä, vaikka en ois ikinä uskonu sitä itestäni. Tilatessani niitä se väri oli ilmotettu "red&grey". Ja sit se oli tollanen. Että niin.

Mutta otin ne kuitenkin. Noi toiset on tollaset perushuomaamattomat, jotka ei pistä silmään ja joita voi käyttää periaatteessa aina. Pinkkien kanssa taas tuntu alussa kävelevältä valomerkiltä, mutta nykyään en enää tiedosta niiden räikeyttä. Kaikkeen näköjään tottuu.

Tiedostin tänään myös sen, miten järkyttävän rutinoitunut mä oon. Rutiinit määrittää mun tekemisiä niin paljon oikeesti että oksettaa! Esim: kun pesen hampaat, alotan vaistomaisesti aina harjaamisen samasta kohdasta, joka kerta. Kun laitan housut jalkaan, laitan aina tietyn jalan ensin. Kun tulen koneelle, käyn vakiosivut läpi samassa järjestyksessä. Kun syön, teen ruuiasta selvää tietyssä järjestyksessä. Kun laitan puhtaat muit kaappiin, laitan aina samat muit päällekkäin. JNEJNEJNENJNE näitä on miljoona

Ehkä ihminen alitajuntaisesti yrittää helpottaa omaa elämäänsä, ettei jokaisesta pikkujutusta tarvi tehdä suurta koettelemusta, koska se hoituu rutiinilla. Mutta mua alko silti pelottaa, miten ojautunut oon.

Tiedostin (jälleen!) senkin, etten osaa koskaan olla ajattelematta ajatuksia, jotka on päättänyt vallata mun pään. Mutta kun tää on niin häiritsevää! Yritän epätoivoisesti yhdistellä erillään esitettyjä toisiinsa liittyviä sanoja, tajuta poimia oikeat ajatukset kustakin kohdasta, koittaa erottaa mun nenän eessä heiluvat härnäämiseksi verhotut vihjailut oikeasta merkityksettömästä härnäämisestä, ja tulkita niistä piilossapidetyn salaisuuden. Kaikki vaihtoehdot vaan tuntuu jollain tavalla vääriltä, epäloogisilta tai muuten vaan epäuskottavilta. Mutta kun minä tiedän, että minulta yritetään taas pimittää jotain mikä minun pitäis tietää.

Suurin ongelma tässä on vaan se, etten osaa ikinä erottaa mikä on totta ja minkä vaan kuvittelen. Tai oikeestaan en vaan uskalla luottaa niihin omiin niin-sanoittuihin-kuvitelmiini, vaikka kokemus on osoittanut ne melkein aina nimenomaan tosiksi.

Mut no, ehkä asiat tulee julki ja selviää sit kun niiden on tarkotus. On vaan niin vaikeaa odottaa.