Minua hävettää.
Minulla ei oo kun muutama hikinen kurssi ja siltikään en jaksa tehdä mitään hommia niitä varten. Olen jotenkin lamautunut, enkä jaksa vaivautua saati panostaa kunnolla. Mihinkään.
Esim eilen illalla kun selvisin kotiin ja olisi pitänyt ruveta kirjoittamaan ruotsin ainetta, niin mitä tein? Eksyin lukemaan mun vanhoja tarinoita.
Vaikka niitä olikin kyllä hupaisa lukea. Suurin osa jotain 04 ja 05 kamaa, mutta vanhin minkä luin eilen oli vuodelta 2002. Seittemän vuoden takaa. En kestä, oli ihan kamalaa lukea ne 23 sivua Wordilla kun se teksti oli niin naiivia ja lålleroa ja uaah! 8D Ja hirveintä on se, että voin niin kuvitella miten se just 11 vuotta täyttänyt Orvokki on ihan liekeissä naputellut tietokonetta ja ollu silleen "voi jumpe miten hyvä tästä tulee!! esittelen kaikille!!". Voi voi.
Sen tarinan nimi oli Isosiskoni ja se oli kirjotettu pikkusiskon näkökulmasta. Kokonaan fiktiivinen tosin, ei perustunut mitenkään omiin kokemuksiin tai mitään, haha. Esim loppu oli tosi koskettava: isosisko oli lähössä junalla serkun luokse ja sit se pikkusisko anto sille viime hetkellä mukaan sen isosiskon nimikkobarbin, jonka naaman pikkusisko oli aikaisemmin vihastuneena rei'ittänyt lyijykynällä. Sitten se kuitenkin oli laastaroinut sen.
Mitä mahtavia draamankaaria. Ah.
En lukenut vielä kaikkia läheskään, lähinnä sellasia alotuksia, mitä kertyi noina vuosina ihan tuhottomasti. Aina mulla oli hyvä alku mielessä, kirjotin sen ylös, joskus tiesin mitä lopussakin tapahtuu, mutta entä keskellä? Keskikohta on aina ollut mun ongelma. En osaa kehittää tarinoita uskottavasti alusta loppuratkaisuun. Sitten ne on aina jääny kesken. Muutamia valmiita tosin on, mutta ne on niin pitkiä jo, etten jaksanu eilen vielä yrittääkään lukea niitä naiiviuspommeja.
Huomasin, että mulla on myös joku pakkomielle tappaa aina joku. Tai ei tappaa, mutta aina joku on alussa just kuollut. Isä, mummo, äiti tai sitten yhdessä esim annettiin ymmärtää että kaveri tulee kuolemaan pian. Mikähän teiniangsti minulla on ollut, kun kaikki pitää hoitaa pois päiviltä ja sitten päähenkilöt rypee surussa ja elämän toivottomuudessa?
Enkä tiedä, miks mulla on yhtäkkiä tullut kamala tarve palata vanhaan. Jos minua alitajuntaisesti ahdistaa, että elämää hupenee niin nopeasti ja niin turhiin asioihin?
Sitä paitsi, noihin aikoihin kirjotin tosi paljon ja innoissani, se ei ollu sellasta jyystämistä tai velvollisuudentunteesta päkerrettyä. Kirjotin, koska halusin luoda jotain. Nyt en oo kirjottanu omia juttuja pitkiin aikoihin. Varsinkaan mitään fiktiivistä. Kaikki on tällasta omaan napaan keskittynyttä blogivuodatusta. (Mutta onneksi kirjoitan edes sitä! Ihan itseni kannalta siis.)
Jarppa soitti mulle, että missasin tuntiensopimisen. Oon ihan kartalla, luulin että se ois huomenna, mutta ei. Olin kyllä siellä kesälukion enkunkokeessa, joten en ois joka tapauksessa päässyt. Mutta silti vähän hävetti, kun lähtee taas tämä vuosi konsalla niin kympillä käyntiin. Ja oon ollut tosi taitavasti soittamatta lähes koko kesän (Joensuuta ja Kippolaa ei lasketa). Että pitäis ehkä ruveta pikkasen lämmittelemään.
Mutta kun pitäisi tehdä niin paljon kaikkea muutakin. Ja kun haluaisin tehdä ihan muita juttuja ja niitä paljon enemmän.
Elämä on vuodesta toiseen just tällasta, enkä jaksa kohta enää uskoa, että se tulis koskaan olemaan sen omanmielenmukaisempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti